Rodun alkutaival Suomessa

Suomen sileäkarvaisten kanta perustettiin kokonaan ruotsalaisten tuontikoirien ja Ruotsissa olleiden englantilaisten tuontikoirien varaan 60- ja 70-lukujen vaihteessa. Suomen flattihistoriaa ei siis voi kirjoittaa luomatta ensin katsausta ruotsalaisen flattikannan alkuvaiheesiin.

70-luvun puoliväliin mennessä sileäkarvaiset olivat jo saavuttaneet vakiintuneen aseman maassamme ja ns. toisen polven kasvattajat liittyivät joukkoon; alkoi ensimmäinen pieni boomi. Isompi laukesi vasta vuonna -82. Seuraavassa on yritetty koota faktaa ja muistikuvia noilta hapuilevilta alkuvuosilta 70-luvun puoliväliin asti.

Kultaisten kasvattajana varsinaisen uransa luonut Mona Lilliehöök (Apports) tuotti Englannista vuonna -62 Ruotsin ensimmäisen sileäkarvaisen noutajan, nartun Black Penny of Yarlaw (kasv. Mr. ja Mrs. Hutton). "Fenny" polveutui vuoden -62 Cruft´s-voittajista Ch Woodlark ja Ch Pewcroft Prop of Yarlaw. Vuotta myöhemmin Lilliehöök tuotti uroksen Blakeholma Jollyon (kasv. Mrs.Hall), ja pari vuotta myöhemmin vielä toisenkin uroksen, Blakeholma Jamie. Jälkimmäistä pidettiin sekä ulkomuodoltaan että käyttöominaisuuksiltaan parempana. Ruotsin nirsoin noutajakouluttaja Erik de Mant otti Jamien koulutettavaksi, ja vaikka Erik onkin vannoutunut labrador-mies hän on usein maininnut Jamien parhaana noutajana, mikä hänellä on ollut. Sekä Jollyonin että Jamien käyttö jalostukseen jäi perin vähäiseksi koska narttujakin oli vähän, joskin Jamien pentue Downstream Hestian kanssa muodostui pohjoismaiseksi kulmakiveksi.

Mona Lilliehöök luopui vuosien mittaan flateista mutta tuotti vielä 60-luvun lopulla uroksen Ryshot Copper Fire (kasv Margaret Izzard). Tätä pienikokoista ruskeaa urosta käytettiin jo jonkin verran siitokseen, etenkin Ruotsissa, missä se tuotti koko joukon valiojälkeläisiä keskinkertaisesta ulkomuodostaan huolimatta. Se oli myös osaltaan pohjustamassa Jeanette Mörnerin ruskeaan väriin erikoistunutta kenneliä Cinnamon ja löytyy monen muunkin menestyneen ruotsalaisen nykykasvattajan kannan taustalta.

Hankalinta Firessä oli se, että sen Suomessa kuvatuista jälkeläisistä lähes puolet sairasti eriasteista lonkkavikaa. Myös ruotsalaiset tiesivät sillä olevan "muutama lonkkavikainen jälkeläinen", mutta naapurimaiden kuvaustulokset eivät olleet keskenään vertailukelpoiset, koska jo tuolloin oli Ruotsissa tapana olla lähettämättä huononnäköisiä kuvia lausunnolle. Suomessa sitä vastoin kuvia ei voinut vielä pantata, joten lonkkavikaprosentit olivat todenmukaiset. Toinen kahdesta Fire-linjasta Suomessa (Fire - Puhs Hera) onnistuttiin katkaisemaan. Toinen, Puhs Evoen linja, puolestaan selvisi nähtävästi pelkällä hyvällä onnella urosvalintojen suhteen, vaikka urosten taustoista olikin hatarat tiedot. Tämä oli varsinaisesti ainoa vakava uhka rodun suomalaisen kannan terveydelle alkuvuosina.

Rodun merkittävin ruotsalainen kasvattaja oli äskettäin edesmennyt Brit-Marie Brulin (Puhs), jolla on itseoikeutettu kunniapaikka pohjoismaiden noutajahistoriassa. Vaikka hänet yleensä luetaan suurten labradorikasvattajien joukkoon, hänen merkityksensä flattikasvattajana on suhteellisesti vieläkin suurempi. Vuonna -64 hän tuotti Peter Johnsonin kasvattaman nartun Downstream Hestian, jota voidaan syystä pitää nykyisen ruotsalaisen ja suomalaisen flattikannan emona. "Hessie" oli voimakkaan linjasiitoksen tulos. Sen taustalla olivat Colin Wellsin kuuluisimmat W-valiot sekä Ch Claverdon Tawny Pippet. Näillä koirilla on täytynyt olla poikkeuksellisen puhdas ja terve geneettinen tausta, sillä "Hessie" itse on osoittanut kestävänsä linjasiitosta lähes määrättömästi. Monet menestyneimmistä pohjoismaisista voittajakoirista on linjajalostettu "Hessien" varaan ilman siitä niin usein seuraavia perinnöllisiä sairauksia. Tämä narttu oli todellinen onnenpotku uuden rodun lanseeraajille.

Varsin monet "Bat" Brulinin kanssa samoihin aikoihin aikuisiällään aloittaneet ruotsalaiset kasvattajat luopuivat rodusta vuosien mittaan muutaman pentueen ja satunnaisen englannintuonnin jälkeen. Aktiivisesti edelleen vaikuttavista veteraaneista useimmat ovat nimenomaan Bat Brulinin pennunostajia tai entisiä kenneltyttöjä ja -poikia; nyt jo keski-ikään ehtinyttä "flattinuorisoa" jonka Bat jäljittelemättömän hurtilla tyylillään kasvatti rodun pariin. Mainittakoon vain Per Aschan (Twinkle), Jeanette Lindqvist (nyk. Mörner, Cinnamon), Ann Edman (Waterproof) ja kuopus Ragnhild Ulin (Almanza).

Suomen ensimmäiset flatit ja flattikasvattajat

Suomen ensimmäinen sileäkarvainen tuli tämän historiikin kirjoittajalle vuonna -67 Bat Brulinin lahjoittamana. Puhs Hera oli Hestian ensimmäistä pentueesta Blakeholma Jamien kanssa. Oikeastaan tässä pitäisi puhua pitkäkarvaisista noutajista, mikä oli rodun virallinen nimi vuoteen -78 asti, jonka jälkeen nimi vaihdettiin täsmälliseen käännökseen - sileäkarvainen. Ensimmäisen nimen takana oli halu erottaa uusi tuntematon rotu eräästä toisesta noutajarodusta, johon suuri yleisö väenväkisin yhdisti sanan sileäkarvainen - "ai, niinku lapratoori?"

Heran ensimmäinen astutuksen epäonnistuttua tuotettiin aiotun pentueen tilaajille keväällä -70 lähes kokonainen ruotsalainen pentue, viisi pentua. Tämän D-pentueen vanhemmat olivat Ryshot Copper Fire ja Apport Black Penny`s Daughter. Yhtään koirista ei yritettykkään käyttää siitokseen, mikä jälkeenpäin ajatellen oli vain onni. Pennuista yksi, Danielle (om. Sirpa Kankfelt), teki kuitenkin historiaa saavuttamalla ensimmäisenä flattina PK-käyttövalion arvon.

Hera astutettiin toisen kerran vuonna -71 Ryshot Copper Firen kanssa ennenkuin uroksen lonkkatilasto alkoi hahmottua. Tästä R-pentueesta syntyi mm. rodun ensimmäinen suomalainen KANS VA, Rolls i Vassen.

Heran toisen pentueen (Asterix-pentue, -72) isä oli Stolford Sepoy, ruotsalainen englannintuonti (kasv. Peggy Robertson). Tämä uros jätti kyllä tervettä jälkeä, mutta myöhemmin sitä varjostivat epäilyt keltaisen värin periyttämisestä. Heran kolmannen pentueen (K-pentue, -74) isä oli Woodman, samoin ruotsalainen englannintuonti (kasv. Colin Wells, om. Stina Högstedt, kennel Tryggs). Tätä linjaa jatkoi kirjoittajan oma Kajsa i Vassen, josta polveutuvat mm. Christina Heleniuksen Hilwas-koirat sekä rodun järjestyksessä kolmas KANS VA, Harald.

Pisimpään yhtäjaksoisesti ja säännöllisesti flatteja on Suomessa kasvattanut Benita Björklund (ent.Åkerlund), jota vaivasi aluksi kohtuuttoman huono onni. Bat Brulinilta syksyllä -69 hankittu Suomen 2. flatti, Puhs Fylgia (Ryshot Copper Fire - Downstream Hestia, uusintapentue) oli lonkkavikainen samoin kuin Björklundin seuraavakin pentu, Roxy i Vassen (Ryshot Copper Fire - Puhs Hera). Vasta kolmannesta pennusta tuli Flatts-kennelin kantaemo. Gipsy Girl syntyi "kohtu-importtipentueesta", jonka Gunnel Wahlström (Gunhills) tuotti Ruotsiin vuonna -74. Pentueen isä oli aikanaan kuuluisa Ch Tonggreen Sparrowboy ja emä Downstream Ambleside Jill. Flattikasvattajana Björklund pääsi aloittamaan vasta vuonna -75 pentueella Cerberus - Gipsy Girl.

Tästä A-pentueesta aloitti Anita Backlund (Biggas) Flatts Adriennella toistakymmentä vuotta kestäneen tuotteliaan kasvattajauran.Flatts-kennelin toinen kantanarttu oli vuonna -74 tuotettu Gunhills Leonere (Cerberus - Downstream Ambleside Jill). Mainittakoon vielä, että Ryshot Copper Firellä ei ollut Suomessa ruskeita jälkeläisiä, vaan ensimmäinen ruskea flatti, Flatts Brown Baxter (Dexter - Gipsy Girl) syntyi vuonna -76.

Suomen kolmannen flatin, Puhs Evoen (Ryshot Copper Fire - Downstream Hestia) tuotti vuonna -70 Kristina West. Evoe oli syntynyt -68 (1. Fire - Hessie -pentue) ja muistaakseni Bat Brulinin ns. palautuspentu, jonka West astutti Brulinin neuvosta Evoen velipuolella Puhs Herakles (Heran veli). Tällä j-pentueella (mm. Joakim, Juliana ja Jennifer, synt. -71) tuli olemaan melkoinen merkitys rodun suomalaiselle kannalle. West myi ensin yhden narttupennun, Julianan, Terttu Leppäsalolle.

Vuonna -71 Westin perhe joutui kuitenkin luopumaan kokonaan noutajistaan, ja myös Puhs Evoe siirtyi Leppäsalon haltuun. Näillä kahdella nartulla Leppäsalo aloitti lyhyehkön mutta intensiivisen kasvattajauran kennelnimellä Kassuntepun. Leppäsalo astutti Evoen Ruotsissa englannintuonnilla Jupiter of Chadwell. Tästä A-pentueesta (synt. -72) Kaarina Suppanen (Sniffens) hankki kantanarttunsa Kassuntepun Aninan, jonka ensimmäisen pentueen (synt. -75) isä oli Crikey of Heronsflight, ruotsalainen englannintuonti.

Terttu Leppäsalo tuotti myös Ruotsista kolme flattia, kaksi urosta ja Sabina -nimisen nartun (Stolford Sepoy - Downstream Hal on Tow), joka astutettin Joakimilla. Tästä C-pentueesta (synt. -75) taas Minna Liiro (Minnies) jatkoi Kassuntepun Cipsillä. Westin kolmas J-pentu, Jennifer (om. Arla Anttila) astutettiin Asterix i Vassenilla, mistä yhdistelmästä syntyi mm. Tapio Takalan Mollyfer.

Alkuvuosien kasvattajista on mainitsematta enää kaksi. Paremminkin ahkerana kultaisten noutajien kasvattajana tunnettu Marjatta Hyötyläinen kokeili myös flatteja kantanarttunaan Roana i Vassen. Hyötyläinen kasvatti kaksi pentuetta mutta linja saatiin kuitenkin yhteistuumin loppumaan heikkojen lonkkatulosten takia, mistä muissa yhteyksissä kovaakin kritiikkiä saaneelle kasvattajalle on annettava täysi tunnustus. Hyötyläisen veli Pekka Salmi puolestaan kasvatti yhden pentueen Krysantemix i Vassenilla, mutta tämäkään linja ei jatkunut.

Rekisteröinnit ja tuonnit

Vuoteen -75 mennessä oli siis Suomessa syntynyt 8 flatti-pentuetta ja yksistään vuonna -75 jo 5 lisää. Rekisteröintitilasto on lyhykäisyydessään seuraava:

Vasta vuonna -82 rekisteröitiin ensimmäisen kerran yli 100 sileäkarvaista (108), jolloin lisäys edellisestä vuodesta oli kaksinkertainen. Vanhoja Koiramme-lehdessä julkaistuja tilastoja lukiessa on hyvä muistaa, että ruotsalaiset koirat saivat täällä näyttelyssä käydessään suomalaisen rekisterinumeron ja sisällytettiin tilastoihin ikäänkuin tuontikoirina.

Vuoteen -75 mennessä Suomeen oli tuotu yhteensä 16 flattia: 11 narttua ja 5 urosta, kaikki Ruotsista. Puhs-narttujen ja D-pentueen jälkeen seuraava tuontikoira oli uros Puhs Sisyfos (Puhs Herakles - Downstream Hesta, synt. -71); siis poika-äiti-yhdistelmä. Bat Brulin halusi kokeilla miten voimakasta linjasiitosta "Hessie" kestää - ja kestihän se tavallaan. Sisyfos oli vallan upeannäköinen mutta nykymittapuun mukaan mikroskooppisen pieni ja siinä määrin lyhytrakenteinen ja tiivis, että teki mieli laskea nikamat. Liikkeet olivat tietenkin sen mukaiset. Koira vastasi siis harvinaisen hyvin käsityksiä siitä, mitä tällaisesta yhdistelmästä syntyy. Sisyfos tuotettiin perhekoiraksi, eikä sitä rohjettu käyttää siitokseen. Useat ruotsintuonnit olivatkin odottamaan kyllästyneiden pennunostajien toimeksiantoja. Niinpä Sisyfoksen jälkeen tullut uros Kloker jäi sekin perhekoiraksi.

Tuontiuroksista ainoastaan Terttu Leppäsalon tuomat kaksi ruotsalaista, Fearfree ja Sadhu (Sabinan veli), lienee hankittu tositarkoituksessa, mutta nekään eivät ulkomuodollaan innostaneet siitoskysyntään. Ensimmäinen siitokseen laajemmin käytetty tuontiuros oli Anita Backlundin Tryggs Jasper (Tryggs Flash - Heronsglight Jade, synt.-77); rodun järjestyksessä toinen KANS VA.

Ensimmäiset englannintuonnit (Rase Jaguar ja Exclyst Noble Lad) tulivat Suomeen vasta 80-luvun alussa.

Jalostuksen kannalta on pidettävä pienenä ihmeenä, ettei kukaan kasvattaja vielä 70-luvulla ryhtynyt käyttämään jotain kotinurkissa majailevaa urosta matadorina, kuten tapahtui jo ns. suurissa noutajaroduissa, vaan useimmat lähtivät kiltisti Ruotsiin astutusmatkalle. Näin saatiin aikaan edes tyydyttävän laaja jalostuspohja ennen tulevia pentu-boomeja, ja poikkeuksellisen korkeilla lonkkakuvaus-prosenteilla vältettiin pahimmat salakarit. Ryshot Copper Firen jälkeläisetkin mukaanlukien lonkkavika oli alkuvuosina vain 14%:n tasolla - myös todellisuudessa eikä vain tilastoissa. Silmiä ei flateilla vielä tuolloin tutkittu, koska ulkomailta saadun informaation perusteella flatit otaksuttiin silmäsairauksista vapaiksi. Tarjolla olleista tulevaisuudennäkymistä olisi siis voinut toteutua varsin pahojakin vaihtoehtoja. Nyt rodun perusta saatiin onneksi luotua verrattain terveelle ja rotutyypilliselle pohjalle, mitä varmasti edesauttoivat tietty pioneerihenki sekä tuntemattomuudesta johtuneet menekkivaikeudet.

Ensimmäiset flatit näyttelyissä ja kokeissa

Sileäkarvainen osallistui Suomessa näyttelyyn ensimmäisen kerran SKL:n kevätnäyttelyssä -65 vanhassa Messuhallissa. Hasse Lehtinen antoi näyttelyn ainoalle flatille, Downstream Hestialle sert, CACIB ja RP. Seuraavina vuosina Messuhallissa kävivät vuorollaan Apport Black Penny´s Daughter ja Black Penny of Yarlaw. Ensimmäisenä suomalaisena flattina näyttelyssä kävi Puh Hera Messuhallissa keväällä -68; sekin yksin. Sigyn Littorin antoi nkl1, RP.

Vuonna -70 flateille kirjattiin 7 näyttelykäyntiä ja vuonna -71 jo 16. Tämän jälkeen flatteja osallistui jo useimpiin suuriin näyttelyihin, ja ahkerimmin oli esillä vuonna -70 tuotettu D-pentue. Vuonna -72 flatit kävivät näyttelyissä noin 50 kertaa samoin kuin vuonna -73 ja peräti 71 kertaa vuonna -74. Ryhmäkilpailuissa flatit jäivät yleensä statisteiksi. Ainoan poikkeuksen teki Akvavitix i Vassen vuonna -75 BIS-voitollaan SNY:n erikoisnäyttelyssä, tuomarina legendaarinen Gwen Broadley.

Sivujuonteena kerrottakoon, että SNY oli jakanut Svenska Spaniel och Retrieverklubbenin kanssa em. erikoisnäyttelyn tuomarikulut. Kauppaan kuului, että muut SSRK:n näyttelyssä arvostelleet englantilaistuomarit pääsivät Broadley "siivellä" Suomeen turistimatkalle, mutta SNY:llä ei ollut varaa ottaa heitä arvostelemaan. Joukkoon kuului peräti Colin Wells. Arvatkaa harmittiko? Seuraavana vuonna saatiin vihdoin ensimmäisen kerran englantilainen flatti- (ja golden-) kasvattaja tuomariksi: Peggy Robertson valitsi RP:ksi SF MVA Kassuntepun Belindan (Jupiter of Chadwell - Juliana).

Rotujärjestön kiertokirjeistä ja Nuuskuista laskien flateille kirjattiin vuoteen -75 mennessä yhteensä 195 näyttelykäyntiä, mutta luku on epäluotettava. Parhaiten vetivät yleensä SNY:n erikoisnäyttelyt ja Messuhalli,joissa oli usein nimekkäitä ruotsalaisia tai englantilaisia erikoistuomareita.

Noutajien koetoiminta oli vielä 70-luvun alkupuolella lapsenkengissään. Suomen Retrieveryhdistyksen ensimmäiset taipumuskokeet järjestettiin vuonna -69; osanottajia 5. Ensimmäiset metsästyskokeet järjestettiin vuonna -70; Aatos Wuorimaa arvosteli, Kalevi Kosonen ja Andrea Standertskjöld ottivat osaa, kirjoittaja tallensi kaitafilmille, pari avuliasta auttoi ja yhtä monta uteliasta taputti. 70-luvulla jouduttiin kokeita joskus jopa peruuttamaan osanottajien vähyyden (alle 5) vuoksi.

Tuohon aikaan toiseen serttiin ja muotovalioarvoon oikeuttavia koesuorituksia saattoi hankkia joko taipumuskokeissa, metsästyskokeissa, metsästyskoirien jäljestämiskokeissa tai palveluskoirakokeissa. Useimmat noutajat suorittivat "verijäljen". Ja parhaiten jäljesti Merja Veräjänkorvan Kijafa (Laddie - Krysantemix i Vassen) saavuttaen ensimmäisenä flattina JVA-arvon.

Vuoteen -75 mennessä taipumuskokeeseen olivat flateista osallistuneet ensimmäisenä Puhs Hera, sen jälkeen Didrik (om. Mauri Laukkanen), Dionysos (om. Pirkko Tallsten), Kassuntepun Anttoni (om. Ari Koivusilta), Krysantemix i Vassen (om. Pekka Salmi) ja Akvavitix i Vassen (om. Päivi Lehmonen). Menestys oli vaihteleva; kukaan ei kuitenkaan saanut riittävästi pisteitä päästäkseen metsästyskokeeseen. Vuonna -75 Akvavitix i Vassen sai kuitenkin taippariykkösen ja osallistui ensimmäisenä flattina metsästyskokeeseen saaden pyöreän nollan. Taipumuskokeen arvosteluperusteiden täsmennyksen ansiosta vuonna -75 palkittiin jo koko joukko flatteja, ja niiden osallistuminen kokeisiin lisääntyi tuntuvasti. Vuosi -75 oli muutenkin koko noutajatoiminnassa jonkinlainen taitekohta, jolloin rotujärjestön toiminnat vilkastuivat huomattavasti - luultavasti siksi, että noutajakanta ja jäsenmäärä olivat kasvaneet riittävän suuriksi ruokkiakseen omaa toimintanälkäänsä.

Vuoteen -75 on myös sopiva päättää historian yksityiskohtainen setviminen, sillä tämän jälkeen flattikansankin kaikkinaiset aktiviteetit kasvoivat uudelle tasolle ja tämä tarina paisuisi kuin pullataikina. Lisäksi lukijoilla on tilaisuus tavata harva se viikonloppu ihmisiä, jotka olivat jo 70-luvun loppupuolella mukana ja muistavat varmaan paremmin asioiden oikean laidan. Tätä kirjoittaessa huomasi, että vanhalla alkaa jo pätkiä.

Mikä muuten on tämä rotu, jolle kaikki olemme sydämemme menettäneet?

Nancy Laughton, flattimaailman Grand Old Lady vastaa osuvasti:

Flatti on ekstrovertti ja optimisti, hännänheiluttajista suurin, koiramaailman Peter Pan.

- - - -

Lähteitä:
Nancy Laughton: A Review of the Flat-coated Retriever. (Omakustanne 1968)
Joan Mason: Flat-Coated Retrievers Today. Ringpress Books 1996.
Ingemar Borelius: Flatcoated retrievern, lite om dess historia och typ. Rasbok 1980, Flatcoated Retriever Klubben.
Kenneth Kankkunen: Juuret I-V. Flattiviesti 1982-1983
Kenneth Kankkunen: Sileäkarvainen noutaja. Nuusku 3/85.
Kati Lagerstam: Sileäkarvaisten noutajien kantaemät Suomessa. Flattiviesti 2/96 - 1/97 sekä jalostustoimikunnan arkistot.
Suomen Retrieveryhdistyksen / Noutajakoirayhdistyksen kiertokirjeet 1964-1971, Nuusku 1972-1976.

Teksti: Kenneth Kankkunen
Kuvat: Kenneth Kankkunen, Kennel Sniffens, Kennel Merjun